Haljenneet ruukut, yhteiskunnan hiipuminen

Tämä
on vapaa käännös blogista ”A Storyteller in Istanbul”
(http://astorytellerinistanbul.blogspot.fi/2013/12/be-like-cracked-pot.html?showComment=1387207774099)
lisättynä
hieman omia mietteitä Suomesta…

 

”Ole
haljennut ruukku”

Judith Liberman 14.12.2013

Muutettuani
kymmenen vuotta sitten Turkkiin ja vietettyäni suurimman osan
elämästäni Ranskassa ja Yhdysvalloissa, olin otettu miten
voimakkaana lahjan antamisen kulttuuri eli. Käytän usein seuraavaa
tarinaa kuvatakseni kokemustani:

Olipa
kerran mies joka elääkseen kantoi vettä kaukaiselta joelta
kotikaupunkiinsa. Työhönsä hän käytti kahta valtavaa saviruukua
joita roikotettiin puuvarren päissä kannettaviksi hartioilla.
Toinen ruukuista oli tuliterä, punainen, lasitettu ja kauniisti
dreijattu mutta toisella puolella roikkuva ruukku oli noen likaama,
hieman epämuodostunut ja kyljestään haljennut. Se haurastui
päivittäin yhä enemmän ja tiputti yhä enemmän vettä
kantopolulle, kunnes eräänä päivänä vain puolet joesta
nostetusta vedestä säilyi kaupunkiin asti. Häpeissään ruukku
kääntyi kantajansa puoleen; ”Isäntä, riko minut! Heitä minut
pois! En kestä tätä surkeutta enempää. Vesi ei pysy sisälläni
ja joka päivä minun virheeni ja vajeeni aiheuttavat sinulle
kaksinkertaisen työn. Kun korvaat minut paremmalla ruukulla pääset
vähemmällä työllä ja ansaitset paremmin…päästä minut
kärsimyksistäni.

Näinkö
itsestäsi ajattelet?” vastasi vedenkantaja ”Annas kun näytän
sinulle jotain matkallamme kotiin huomenna” ja seuraavana päivänä,
täytettyään kummatkin ruukut vedellä; punaisen oikealle puolelle
ja haljenneen vasemmalle, hän osoitti sormellaan polun oikeaan
laitaan ja kysyi mitä näkyi.

Ruukku vastasi ”Näen vain pölyä,
kiviä ja hiekkaa”.

Seuraavaksi vedenkantaja osoitti vasenta laitaa
ja kysyi mitä siellä näkyi. ”Siinä on ruohoa, villejä kukkia
ja pensaita” vastasi ruukku. ”Aivan niin” vastasi vedenkantaja
”Siinä on sinun tekemää kauneutta tiputeltuasi vettä polullemme
jokaisena päivänä. Olet sammuttanut mullan janon, herättänyt
uinuvat siemenet ja ravinnut kukintoja ja joka viikko olen tältä
puolelta polkuamme poiminut pienen kukkakimpun vaimolleni, kertomaan
miten sen kauneus muistuttaa minua kaikesta jonka hän antaa
elämääni…ja miksi kodissani on niin paljon naurua. Et ehkä
haljennena ole se hienoin ruukku, mutta jakamasi vesi ravitsee maata
josta elämme.”

 

Turkissa
ei näkynyt vedenkantajia mutta eurooppalaisen silmin näin sitäkin
enemmän ”haljenneita ruukkuja”. Ihmiset hukkasivat aikaansa ja
rahaa eivätkä edes yrittäneet pitää niistä kiinni. Samalla he
pyörittivät sosiaalista ympäristöään, yritteliäisyyttä ja
yhteiskuntaa. Jos joku päätyi linja-autoon ilman bussilippua,
löytyi aina joku tarjoamaan matkaa bussikortistaan pyytämättä
rahaa palveluksesta. Hädät ja sairaudet hoidettiin ajan kanssa
mutta niin myös osattiin juhlia, rupatella, opetella tuntemaan
toisiaan, verkostoitua, olla olemassa toistensa vuoksi. Kadun
kulmilla oli muovituoleja joissa naapurit istuivat mutustelemassa
auringonkukansiemeniä, juomassa teetä ja jos kuului jonkun
tarvitsevan verenluovuttajia leikkaukseen naapurusto toimi rasvatun
koneen lailla, tehokkaammin kuin mikään hierarkkinen järjestelmä
koskaan. Tultuani kulttuurista jossa tunnit pilkottiin minuutteihin
ja sekunteihin, aina pyrkien sisällyttämään yhä enemmän
toimintaa näihin – vieläkö mahtuisi yksi joogatunti töiden
jälkeen ennen seuraavaa kokousta? – olin häkeltynyt, miten ihmiset
auliisti tarjosivat aikaansa ja resurssejaan – ja ajoittain tämä
hyvä tunne tuntui suorastaan kulttuurishokilta.

Tämä
”haljenneiden ruukkujen” kulttuuri, missä kirjanpito oli
riittävän löysää mahdollistamaan satunnaisia, anteliaita tekoa
ja aikataulut hajoitettiin heti tarpeen tullen, oli minulle
käytöskoulu, jossa ajoittain jouduin venymään äärimmilleni
nähdessäni äärikonservatiivin peilikuvani, miten olin koulutettu
olemaan jakamatta aikaani ja rahojani yhteisössä. Ymmärsin että
tämä taito vaatisi joustavuutta, halua jakaa aikaa naapureiden
kanssa – täysin vastoin tottumuksiani tehokkaasta ajankäytöstä
ja heikon luottamuksen oppeja. Yhteydet olivat avainasemassa, mutta
mikä tahansa yhteys niin läheltä kuin kaukaa toimi – kunhan vain
tiesit sen olemassaolosta. Mies, joka omisti kaupan rakennuksessa,
jossa työskenteli poika, jonka isä tarjoili teetä yliopistolla
missä ystäväni äiti kerran opetti, auttoi minua koska meillä oli
”yhteys”. Ymmärsin tällöin että meillä lännessä opittu
idea 6 asteen yhteydestä oli vain hauska pieni nippelitieto, mutta
täällä idässä se oli yhteiskunnan peruspilareita, johon kaikki
ja kaiken jakaminen nojasi. Ei tämä-tuosta-vaihdantaa, vaan
jatkuvaa, alituista tarjoamista, tietäen että jokainen lahja
vahvisti ja laajensi verkkoa.
Jotkut roolit olivat muita
keskeisempiä; teemies tai vihannesten myyjä olivat esimerkkeinä
katalysaattoreista yhteyksien luonnissa ja naapurustotunteiden
vahvistamisessa. He tiesivät kaikkien tarpeet, roolit, osaamiset ja
lahjakkuudet ja saattoivat meidät yhteen juuri sen isosta yhteisöstä
tarvitsemamme henkilön kanssa. Ruuhkaisessa suurkaupungissa tämä
vaati jo käsittämättömän määrän tietoja ja yksityiskohtia
toisten elämistä. Kun kissani tarvitsi leikkausta ja koluttuani
pari eläinlääkäriasemaa todetakseni ettei rahani riittäisi,
vihannesmyyjäni vinkkasi minulle eräästä vanhasta
eläinlääkäriaseman osa-aikaisesta talonmiehestä, joka
naapuruutemme kunniaksi neuvotteli työnantajansa kanssa minulle
hinnan johon minulla oli varaa.

 

Jos
kirjoitan tätä menneessä aikamuodossa, se johtuu siitä että olen
nähnyt ”haljenneiden ruukkujen” tiivistyvän viimeisen
vuosikymmenen aikana. Vastatessaan uuden ajan vaateisiin
tuottavuudesta kapitalistisen talousbuumin ajamina ja sen tarjoamien
tilaisuuksien kiireellisyyteen, Turkin haljenneet ruukut tiivistyvät.
Hiljaa ja huomaamattomasti. Aika ja raha eivät enää liiku kuin
ylöspäin ja siten maa poltetaan eikä siinä enää kasva toivon
kukkia. Muutos tapahtui niin hitaasti ettemme huomanneet sen
etenemistä. Ensimmäisiä oireita oli, kun ihmiset alkoivat
hyväksymään tarjottua rahaa leimatessaan bussilippunsa
tuntemattoman puolesta, pitkän kiusaantuneen hiljaisuuden
päätteeksi.

Kaiken
kaikkiaan parantuneen tuottavuuden vaikutukset perinteiseen
lahjatalouteen olivat niin hienovaraisia, että jos luettelisin
kaikki pienet havaintoni, ne näyttäisivät pikemmin
merkityksettömiltä, pieniltä erillistapahtumilta.

Yhteisvaikutukseltaan
ne kuitenkin tuntuvat meissä jokaisessa, ainakin isojen kaupunkien
ilmapiireissä. Mitä enemmän mittasimme, jaoimme, ohjasimme ja
organisoimme aikaa, sitä nopeammin se tuntui katoavan. Koko
Istanbul´in kaupunki etsi sohvan tyynyjen välistä, josko sinne
olisi lipsahtanut sitä ylimääräistä aikaa. Mitä tarkemmin aikaa
säännösteltiin, sitä vähemmän sitä oli. Ihmisiltä ei enää
löytynyt minuuttia naapurin pesualtaan korjaukseen,
vihannestenmyyjän kanssa keskusteluun saatikka teemiehen huoneeseen
menoon. Ihmiset marssivat tehokkaisiin supermarketteihin eikä kukaan
enää tuhlannut aikaansa juttelemiseen jonkun tuntemattoman
kissasta.


Ja
yhtäkkiä…Gezi tapahtui!
(http://fi.wikipedia.org/wiki/Turkin_mielenosoitukset_2013)

 

Menimme
puistoihin, kävelimme kaduilla, joimme teetä hengittäessämme
kyynelkaasua ja keskustelimme – kaikki muu sai odottaa. Kun ihmiset
kysyvät minulta mitä Gezi oli, kerron itselleni että ison
kaupungin naapurit kokoontuivat puistoon, rikkoivat ruukkunsa ja
valelivat puiden juuria vedellä. Parin viikon ajaksi aika palasi
kaupunkiin!
Kaikki aikataulutetut tapahtumat saivat jäädä ajan,
tilan ja jopa rahallisten resurssien suuntautuessa kaupungin
naapurustojen uudelleenluomiseen. Joogatunnit tehtiin puistoissa,
kokouksia pidettiin aiheina nykyhetki eikä suunnitellut asiat.
Maailma jatkoi kiertoradallaan ja me huomasimme että naapurustomme
oli virkistynyt haljenneista ruukuista, enemmän aikaa, resursseja ja
rakkautta. Kaikilla oli riittävästi että pääsivät hetkeksi pois
oravanpyörästä istumaan kadunkulman muovituoleihin naapureiden
kanssa. Meillä oli riittävästi jaettavaksi, tyhjensimme kaappimme
turhista esineistä ja kannoimme ne puistoihin jaettaviksi.
Ostaessamme ruokaa, ostimme kaksikertaisen määrän jakaaksemme sen
naapureille ja kuun lopulla huomasimme saaneemme jopa enemmän kuin
olimme antaneet.

Vaikutukset
eivät rajoittuneet ajan ja resurssien käyttöön. Ilmapiiri oli
muuttunut. Kävelimme jälleen pyhässä puistossa ja jokaisessa
vastaantulijassa näimme pyhän puutarhurin. Astuessaan sisään ja
ulos metrosta, ihmiset olivat huomaavaisempia ja törmätessään
vahingossa toisiinsa kadulla he hymyilivät pyytäessään
kohteliaimmin anteeksi. Hymyt levisivät kasvoilta kasvoille ja
tunnistimme massoissa miljoonia naapureitamme, haljenneita ruukkuja
jotka kastelivat yhteisöjämme, voimistaen niitä jokaisella
”hukatulla” tilkalla kirjanpitojen ohitse.

Judith Liberman
14.12.2013

Kysyn itseltäni mihin Suomemme on
valumassa tämän globaalin, uusliberalistisen hyökyaallon
paineessa. Meille vakuutetaan että tehokkuus, keskittäminen ajan ja
rahan säästö, hyödyllisyys, laillisuus…..tulevat ratkaisemaan
ongelmamme ja kohta parantamaan tuntemamme väsymykset, vaivat ja
vihat kunhan saamme ajettua maastamme pois tai hiljennettyä
luuserit, mamut, työttömät, taiteilijat ja mielenosoittajat, ne ihmiset, jotka
pohtivat oikeudenmukaisuuden ja laillisuuden ristiriitoja. Kiellämme
vajaavaisuudet etteivät aiheuttaisi – rahanmenoja. Tiivistämme ja lasitamme ruukkuja, ettei vahingossakaan tapahtuisi jakamista. Ja näin
hyvinvointiyhteiskuntamme nousee kuin Feeniks
tuhkasta?

Epäilen.

Raha ei synny mistään työstä,
se ei ole resurssi vaan sopimus. Rahan kelpoisuus määrittyy
luottamuksen kautta. Tätä voi kokeilla omassa mielessään. Kenelle
a)antaisit rahaa vastikkeetta, b)lainaisit korottomana tai
c)vaatisit sekä vakuudet että korot vastineeksi? Millaisessa
yhteiskunnassa elämä on sitä mainostettua hyvinvointia: siellä,
missä kaikki työ tapahtuu velvoitteiden ja sitoumusten kautta
palvellen pystysuuntaisia hierarkioita vai sellaisessa jossa myös
vaakasuorassa verkossa voidaan ylläpitää lahjoihin, luottamukseen
ja kiitollisuuteen perustuvia suhteita? Nykyjärjestelmässä kaiken
hinta nousee koska luottamus hupenee, pelko ja epäilys kasvavat.
Muutumme kansalaisista kuluttajiksi.

Kuka omistaa ja kuka ei
on kysymys sinänsä, mutta kansallinen valtio, yhteiskunta, yhteisö,
kylä, suku ja perhe eivät ole edes olemassa ilman luottamusta ennen
epäilyä. Ruokkimalla pelkoja, vihaa, alemmuden ja riittämättömyyden
tunteita ja varastamalla ihmisten väliseen kanssakäymiseen
tarvittavaa aikaa varmistetaan että tämäkin maa tuhoutuu ja
menettää ytimensä.

Seuraavan
sukupolven aikana Suomi tulee kohtaamaan ihan oikeita ongelmia näiden
näennäisten ”finanssikriisien”, sopimusvirittelyjen ja
himmeleiden sijaan. Reaalitaloudessa vajeita, energiahuollon
pätkintää, ruokatuotannon hiipuminen…
Voin vain kuvitella
millaiseksi armas kotimaa muuttuu sävyltään, ellemme kiireesti
ryhdy rakentamaan naapuriverkostoja, lähitalouksia ja luottamusta
nykyisten ulosmyyntien, keskittämisten ja globalisaatioiden sijaan.
Sadan vuoden takaiset tapahtumat palaavat Suomeen entistä
julmempina, mutta silloin en enää näe eheytymisen mahdollisuuksia.

 

Finis
Finlandiae.

RogerB
Itsenäisyyspuolue Lohja

Luonnontieteiden puolelle kaatunut, humanistisen kasvatuksen saanut, ei-juuri-mistään kotoisin, ollut töissä niin pohjalla kuin huipullakin, urheilun tekemisestä innostuva, pikkuhiljaa radikalisoituva kolmen lapsen isä.
Elän valtiossa, joka on hukkaamassa yhteiskuntansa. Tämän jälkeen ei ole mitään.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu