Kuinka ihmisapinoita koijataan…

Tämä ei ole kirjoitus moraalista, etiikasta, säännöistä tai ohje miten jonkun pitäisi elää. Jos lukija jostain syystä kokee tulevansa leimatuksi joko köyhyydestään tai vauraudestaan, pyydän huomauttamaan että kyseessä ovat vain empiiriset havainnot, joista on sallittua vetää ihan omia, perusteltuja johtopäätöksiäkin. Kuulin joskus vitsin tuosta kammotusta kommunismista; se on kuulemma tosi hyvä idea, joka valitettavasti otettiin suoraan tuotantokäyttöön ennen ihmiskokeiluja…
Nyt alkaa tuntua siltä että meidän nykymallisessakin talous- ja yhteiskuntarakenteessa on jokin valuvika, joka istuu huonosti vanhalle savanni-apinalle.

Ihmisen erikoisuus ja havaintoja hierarkiasta

Ihminen on yhteisöllinen eläin, jonka laumassa pärjäämiseen tarvitaan empatiaa, myötätuntoa, sosiaalista lukutaitoa, pyrkimystä vastavuoroisuuteen, uteliaan luottamuksen asettamista ennen epäilystä ja altruismia, pyyteetöntä antamista. Lisäksi hänellä on oltava viettiä parinmuodostukseen ja vanhemmuuteen. Ihmisen on kyettävä sanalliseen ja keholliseen kommunikaatioon, muistettava sosiaalisten suhteiden toimintasääntöjä sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä ja lopulta sosiaalisen kokemuksensa pohjalta kyettävä sopeutumaan ryhmänsä toimintaan. Ihmisen perusyksikkö ei ole ”minä” vaan ”me”.
Ihminen joka EI kykene verkostoitumiseen ja yhteiseloon eristäytyy tai eristetään ryhmästään. Juuri siksi vankeuden julmimpia rangaistuksia ovat eristysselli ja sosiaalisen kanssakäymisen kieltäminen. Nämä ovat luonnon-, ei valtion lakeja.

”Moraalin” tukipilareita on tässä neljä: vastavuoroisuus, oikeudenmukaisuus, empatia ja myötätunto. Toisin kun kovasti vakuutellaan, nämä eivät eläinkunnasta saatujen havaintojen perusteella näyttäisi olevan minkään ylevän kulttuurin tai uskonnollisen suuntauksen rakentamia – vain välttämättömiä ominaisuuksia kyvylle toimia yhdessä. Kyky väkivaltaan, aggressioon, pettämiseen tai valehteluun toimivat myös johtajuuden ja aseman haussa, mutta näiden jälkeen yhteisö pyrkii takaisin tasapainotilaansa.

Vahvaan kontrolliin, alistussuhteisiin ja väkivallan uhkaan perustuva hierarkkinen rakenne sairastuttaa yhteisön karsimalla sisäistä kanssakäymistä, lisäämällä pelkoa luottamuksen kustannuksella. Professori Robert Sapolsky kuvasi ilmiötä dokumentoidessaan miten valtava onnettomuus päästi onnen irti tutkimassaan paviaaniyhteisössä. Alfaurosten pelottelun ja rankaisun voimalla ylläpitämässä apinahierarkiassa alempiarvoiset ja heikommat yksilöt kokivat kyykytyksestään stressiä siinä määrin että sairastuivat ns. elämäntapasairauksiin; sydän- ja verisuonitauteja, masennusta ja kokivat varhaisia kuolemia. Siinä eivät liian vähäinen liikunta tai väärät banaanit olleet vaikuttimina. Sitten eräänä synkkänä päivänä lauma löysi aarteen – ihmisten jättämän kaatopaikan – ja lauman alfajäsenet hyökkäsivät ensimmäisinä apajille ja pitivät muita loitolla saaliin jaossa. Pahaksi onnekseen johtoapinoiden herkut olivat tuberkuloosin saastuttamia ja kuolo kohtasi koko sikariportaan.
Ja ihme tapahtui – sen sijaan että alemmilta portailta olisi noussut uusia väkivaltaisia johtajia, lauman koko luonne muuttui. Ne kiltimmät kaverit kohtelivat kanssapaviaaneja ystävällisemmin ja reilummin kuin ikinä, porukoissa ei enää tapeltu, lauman toimet ja hankkeet sujuivat vähintään yhtä hyvin kuin aiemmin – paitsi että sairastelut ja äkkikuolemat kutistuivat olemattomiin. Toki laumaa edelleen johdettiin mutta jäseniä ei sorsittu. Erikoisinta oli että myös muista laumoista liittyneet uhittelevat paviaaniurokset oppivat tämän lempeämmän ryhmän tavoille….ja kaikki elivät vähän ”demokraattisemmin” onnellisina elämänsä loppuun asti. http://www.youtube.com/watch?v=A4UMyTnlaMY

Niinmuttaentässetalouskasvu?
Yllä luetellut, tarpeelliset laumaominaisuudet sopivat suhteellisen huonosti vallitseviin talouskaavoihin ja -järjestelmiin. Näissä kun haetaan voittoja ja kehitystä darwinistiseksi kutsutun mallin mukaan, kilpailemalla ja ajamalla heikompia markkinoilta – paitsi että Charles Darwin ei varsinaisesti kirjoittanut vahvimman, älykkäimmän tai nopeimman menestyksestä vaan sopeutuvimman; sen joka pystyy parhaiten rinnakkaiseloon ympäristöstä kanssa. Tarkoituksena EI siis ole tavoitella maksimaalista tuottoa, tehoa tai voittoa eikä rakentaa johtohierarkioita, valtapyramideja ja hallintohimmeleitä vallan kanavoimiseksi. Nämä palvelevat lopulta jotain aivan muuta kuin yhteisön hyvää – kuluttavat yhteisöllistä pääomaa ja etäännyttävät vallan, vastuun ja seuraukset kauas toisistaan. Luonnossa pienen ihmiskylän johtaja pääsi aika nopeasti pois valta-asemastaan, mikäli ryhtyi toimimaan porukoiden yhteistä hyvää vastaan, eikä siinä riittänyt turvaksi että hän palkitsi vain niitä lähimpiä, uskollisia apureitaan. Tämä kaveripalkitseminen toimii pidempään vain suurissa joukoissa, korkeissa hierakioissa ja lakiviidakoiden sumentamissa yhteiskunnissa – kuten Tacitus sanoi; mitä suurempi korruptio yhteiskunnassa vallitsee, sitä enemmän on lakeja.

Kertomus, miten suuri, kertyvä ja keskittyvä varallisuus luo myös muille mahdollisuuksia ja vaurautta… olisi vielä osoitettava todeksi ainakin yhteiskunnan vähävaraisten osalta. Ei hyvältä näytä.

”Kun rikas puhuu, vaikenevat kaikki, ja hänen sanansa kohotetaan pilviin asti. Kun köyhä puhuu, sanotaan: ”Kuka hän on?” Ja jos hän kompastuu, hänet vielä survaistaan kumoon”. (Jeesus Siirakin kirja 13 luku)
Sosiaalipsykologi Paul Piff on 2000-luvulla, monimuotoisilla kokeilla tutkinut miten koetun vaurauden hierarkia vaikuttaa ihmisten välisiin suhteisiin ja teki muun muassa seuraavanlaisia mielenkiintoisia löydöksiä.

  • Ihmiset rationalisoivat ja selittivät itsensä kannalta parhain päin saamiaan etuja vakuuttaen itselleen että ovat itse ansainneet ne vaikka puhdas sattuma oli kaiken takana.
  • Vähemmän ansaitsevat kansalaiset ovat anteliaampia pienten lahjoitusten ollessa kyseessä, mutta myös suuremmissa lahjoituksissa annettiin enemmän.
  • Mitä rikkaammassa asuinympäristössä asuttiin, sitä vähemmän annettiin lahjoituksia.
  • Vauraammat ihmiset jättivät suuremmalla todennäköisyydellä pysähtymättä suojatien eteen. Rämäkotterot eivät koskaan jättäneet pysähtymättä ja kalliimmista autoista yli puolet jätti liikennesäännön noudattamatta.
  • Varakkaammat huijasivat enemmän noppapelissä ja ottivat enemmän karkkeja lapsille varatusta kulhosta.
  • Koettu köyhyys heikensi aivojen tiedonkäsittelykykyä, mutta tämä tila muuttui myös paremmaksi ihmisten taloudellisen rasituksen helpottaessa.
  • Ihmisten kyky tunnistaa kasvonilmeitä oli parempi niillä, jotka kokivat itsensä köyhemmiksi. Rikkaan ihmisen kuvitellessa itsensä köyhän asemaan, myös hänen sosiaalinen ”lukutaitonsa” parani.
  • Keskimäärin ihmisten siirtyminen ylöspäin hierarkian portailla aiheutti samat reaktiot kuin Monopoli-pelissä pärjääminen. Myötätunto, empatia vähenivät ja oman edun tavoittelun ideologia sekä tunne etuoikeutuksesta vahvistuivat.
  • Varakkaammat henkilöt olivat myös todennäköisempiä moralisoimaan hyvästä ahneudesta ja oman edun tavoittelun hyvyydestä.

Kyse oli vaurauden tunteesta, riippumattomuudesta, itsensä asettamisesta muiden ylle ja koetusta etuoikeutuksesta. Nämä piirteet eivät kuitenkaan ole meissä pysyviä, vaan käymme päivittäisiä jaakobinpaineja suhteessaamme omiin mielihaluihin, tekoihin ja ympäristön odotuksiin. Välillä omaa etua tavoitellen ja välillä yhteisen hyvän eteen.

Mitä siis tapahtuu isossa yhteiskunnassa, jossa status, valta, varakkuus ja asemat jakautuvat eritasoisiin hierakkioihin – silloin kun kokonaisen yhteiskunnan mittakaavassa ajetaan kilpaa ja tavoitellaan henkilökohtaisia etuisuuksia sitä mukaa kun silmät sulkeutuvat kanssaihmisten tarpeille?
Riippumatta syistä, hyvistä tai huonoista perusteluista, tuloerojen kasvu yli tietyn pisteen johtaa ensin rauhattomuuteen ja lopulta avoimeen vastakkainasetteluun.
Tärkeintä ei siis ole edes varsinaisen materiaalisen vaurauden jakautuminen vaan se, että yhteiskunnassa vallitsee suhteellisen yhtäläinen tunne kaiken riittävyydestä ja turvallisuudesta omassa ja lähiympäristön arjessa.

Suomessa tuloerojen kasvu on jo jatkunut 1980-luvulta asti ja 2000-luvulla entisestään kiihtynyt, muutosnopeuden ollen jo maailman kärkiluokkaa. Erot eivät absoluuttisesti ole kovinta  luokkaa, mutta miten suomalaiset kestävät edes tämän…?

Vääryyden kokemus riippuu ainakin kolmesta seikasta, se on puhtaasti biologinen, syntyperäinen ominaisuus – se kehittyy vuorovaikutussuhteessa toisiin ihmisiin – ja se muuttuu ilmeisesti itsekeskeisemmäksi koetun sosioekonomisen aseman parantuessa. Tällä videolla muuten kapusiiniapina vetää herneen nenäänsä, kun naapurihäkin asukille tarjotaan parempaa palkkaa samasta työstä. Ennen palkkaeron synnyttämistä, kumpikin apina olivat ihan tyytyväisiä palkkatasoonsa ja olivat valmiita tekemään pyydettyä työtä. http://www.youtube.com/watch?v=meiU6TxysCg

Historia, yksilökeskeisyys, sosiaalisten verkkojen rapautuminen.
Suomi on hyvin poikkeuksellinen maa. Meidän komea itsenäisyyden matka pienestä agraarivaltiosta yhdeksi maailman vauraimpia ja kehittyneimpiä maita on ollut nopeudessaan häkellyttävä. Matkalla yksi sisällissota, kaksi puolustussotaa, valtavan evakkojoukon asuttaminen ja erittäin nopea siirtyminen maaseudulta kaupunkeihin. Sinne jäivät mummot ja vaarit kauas taakse ja opittiin pärjäämään ”vieraissa oloissa” ja arvostettiin yksin puurtamista, jämptiä, hiljaista tekemistä – ei siinä kanssaihmisten hössötystä ja touhuilua tarvittu! Samalla meitä on voimakkaasti vakuutettu eetokseen oman onnen sepistä, työn teon merkityksestä yhteiselle hyvinvoinnille ja sen amerikkalaisen unelman mahdolisuudesta.  Uskon, että suomalaisten sosiaalinen pääoma, keskinäinen luottamus ja meidän näkymättömät tukiverkostomme ovat saaneet siipeensä näissä historian mylleryksissä – olemme paljon herkempiä reagoimaan voimalla ja vihalla ympäristöömme kokiessamme ja näkiessämme vääryyksiä ja nopeasti käännymme myös toisiamme kohtaan.

Silmänruokaa ja mielenlumetta
Suomen poliittisten kellokkaiden viimeaikaiset viralliset puheet ovat kumisseet retorista tyhjyyttä ilman todellisuuspohjaa. Yhteiskunnan ilmapiirissä, keskustelussa ja tapahtumissa ei kuulemma ole poliittisia sanomia, kunhan änkyröivät. Kansan turha tyynnyttely ja uhittelu aiheuttavat aivan samat reaktiot…ärtymystä.
Nopean, sähköisen tiedonvälityksen aikakaudella tällaista teennäistä yhteiskuntatunnelmaa ei pitkään enää pystytä ylläpitämään pelkillä rauhoittavilla puheilla ”yhteisestä vastuusta kovina aikoina” ja ”juuri nurkan takaa saapuvasta kirkkaudesta”, täyttämällä lehdet viimeisimmillä ”Julkkis sai sydärin”-tarinoilla ja yhä suurenevien taulutelkkareiden ruudut täynnä tosi-TV:n voittaja-vie-kaiken-retoriikkaa tai silmänkääntöpolitiikalla, jossa julkisuudessa käsitellään tunteita nostattavia mitättömyyksiä aina samaan aikaan kun yhteiskuntaa vavahduttavia linjauksia tehdään kabinettien puolella.
Yleisradion rahoitusuudistukset, yksityisten mediatalojen yt-neuvottelut, ylen ainoan puheradiokanavan täyttäminen urheilulla ovat kaikki merkkejä sirkuksen voimistumisesta leivän huvetessa. Musiikin ja hupisisältöjen määrät ovat jo korvia ja mieliä särkevää.

Jo hyvissä ajoin on tietenkin myös aloitettu tiedeyhteisön saattaminen peukalon alle tulosohjausmekanismeilla, epävarmoilla työsuhteilla ja viemällä yhä suurempia rahapäätöksiä poliittisen päätösvallan alle. Pysyy kriittinen ääni vaimeampana.

Yhdessä ääripäässä suurten yritysten verosuunnittelun laillisuuden korostaminen ja puolustaminen ja toisessa työttömien syyllistäminen, julkisten palveluiden ”säästöt” sekä kovenevat vaatimukset viralliselle yhteiskuntakelpoisuudelle.

Miten tämä voisikaan olla enää uskottavaa, paitsi niiden hyötyjien silmissä, jotka ovat itseään ja kavereitaan vakuutelleet etuoikeutuksestaan? Myönteinen minäkuva itsestään on säilyttävä; kuka kellokas kykenisi tunnustamaan, että on vaikka huomaamattaan toiminut itsekkäästi, moraalittomasti, tavalla jota äiti ei olisi hyväksynyt?

Tasapainotila järkkyy nopeasti
Toisessa päässä on vähenevä ymmärrys yhteisvastuusta ja velvoitteista – toisessa päässä vahvistuva kokemus epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Äänekkäimmin yhteisvastuusta ja velvoitteista paasaavat juuri ne, jolla vaurauden ja etuoikeutuksen tunteet ovat häivyttäneet empatian ja myötätunnon. Nyt etuoikeutetut voimistavat vähempiosaisten ja osattomien tunteita yhteiskuntasopimuksen särkymisestä. Vaaditaan vastikkeita, korkeampaa hintaa ja vakuutta lainoista, tukemisesta ja avunannosta ”kulutatte varojemme!”, ”joku ei tee osaansa!” – puheet työttömyyden tms. aiheuttamasta syrjäytymisestä ja masennuksesta joutuvat kuitenkin outoon valoon lähemmässä tarkastelussa. Syrjivä ja rakenteellinen väkivalta aiheuttavat saman kärsimyksen kun tuossa alun paviaanilaumassa – se, että ihmisiä leimataan ”sen tärkeämmän yhteiskunnan” ulkopuolisiksi alisuoriutujiksi, muiden siivellä eläjiksi asettaen heitä erinäisten valvonta- ja pakkotoimien alle, taitaa olla se pahin epäterveyden aiheuttajia.
Nyt yritetään voiman tunnossa kiireessä, väkisin ajaa oman politiikan mukaisia muutoksia, joilla korkeat asemat betonoidaan.

Valta-aseman ja auktoriteetin voimalla yritetään häivyttää ihmisten mielistä käsitykset oikeudesta suhteessa lakiin ja järjestykseen – ja hämmennys vallitsee. Kuitenkin se hetki, jolloin auktoriteettien kunnioitus katkeaa luottamuksen pulaan, saapuu ennemmin tai myöhemmin. Prosessi etenee varmuudella kohti surkeaa loppuaan, kuten aavalla salamannopeudella liikkuva matala tsunamiaalto, joka nousee murskaavaan korkeuteen saapuessaan matalikolle. Hyökyaalto iskeytyy yhteiskunnan uljaaseen, korkeaan kaarisiltaan, joka murtuu oman painonsa alla kun sen raudoitukset, sisäiset sidokset on jo syövytetty pois.

Ainoa mahdollisuus ja keino pysäyttää tämä kehityssuunta, on todellinen, läpi yhteiskunnan kulkeva henki, jossa aidosti ojennamme kättä naapuriin ja lakkaamme nostamasta ylitettävää rimaa toiselle.

Suomen tulevat haasteet ovat tätä poliittisesti aiheutettua finanssisotkua kovempia, eikä niitä enää kohdata erillisinä suorittajina – vain yhtenä kansana.

RogerB
Itsenäisyyspuolue Lohja

Luonnontieteiden puolelle kaatunut, humanistisen kasvatuksen saanut, ei-juuri-mistään kotoisin, ollut töissä niin pohjalla kuin huipullakin, urheilun tekemisestä innostuva, pikkuhiljaa radikalisoituva kolmen lapsen isä.
Elän valtiossa, joka on hukkaamassa yhteiskuntansa. Tämän jälkeen ei ole mitään.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu